keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Jesus died for somebodys sins but not mine

Patti Smith – Ihan kakaroita


WSOY
2010
383 s.
Alkuperäinen nimi Just Kids

Patti Smith (joka muuten tulee Suomeen keikalle ensi kuussa – ei, ei toivoakaan. Liian kalliit liput) on ollut jo monta vuotta yksi suosikkiartistejani. Ei suosikein, mutta ehkä minuun kaikkein vahvimmin vaikuttanut muusikko. Siispä oli kiva ylläri saada lahjaksi rokkarin vuonna 2010 ilmestyneet muistelmat.

Kirjassa Patti kertoo elämänsä käänteistä, alkaen omasta syntymästään ja lopettaen elämänkumppaninsa ja parhaan ystävänsä Robert Mapplethorpen kuolemaan vuonna 1989. Jokainen vaihe on mielenkiintoinen ja samanlaisella intohimolla kirjoitettu, mutta kaikkein eniten odotin vaihetta jossa Patti aloitti musiikintekemisen. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin vain osa surumielisen kaunista kokonaisuutta eikä erottunut joukosta kovinkaan paljon. Pääpaino Pattin elämänvaiheissa on yleisesti taide: Niin hänen omansa kuin Robertin, niin musiikki, runous, piirrokset kuin valokuvauskin. Patti pudottelee aikansa kulttuurivaikuttajien nimiä kuin leivänmurusia joita seurata: Jim Morrison, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Andy Warhol, Anne Waldman... Joskus nimiä on liikaakin, ja itselleni aiemmin tuntemattomat ihmiset jäivät vähän etäisiksi, enkä aina muistanut kuka ystävä oli kuka. Tuntuu kuitenkin tajuttomalta miten tutuksi 60-70 -lukujen vaihteen New York (ja vähän Pariisikin) tulevat Pattin matkassa. Minulla on ikävä taipumus jäädä kirjojen maailmaan kiinni niin etten haluaisi päästää irti ja palata arkeen, ja siksi päädynkin usein lukemaan saman kirjan toistamiseen heti peräjälkeen. Samoin taitaa käydä nytkin: Tuntuu kuin itsekin harhailisin New Yorkin katuja nälissäni ja majoittuisin halpaan hotelliin, jossa yrittäisin maksaa runoillani.

Moni juttu, joita en ehkä ollut edes osannut ihmetellä itsekseni, selkeni: Tiesin että Pattilla oli jonkinlainen pakkomielle Etiopiaan ja Abessiniaan, mutta kirjasta selvisi miksi. Tiesin, että hän oli saanut lapsen nuorena, mutta en sitä mitä lapselle oli käynyt. Ehkä tärkeimpänä tiesin että hänellä oli ollut suhde valokuvaaja Mapplethorpen kanssa, mutta en sitä miten erikoislaatuinen ja – sori, ei sille nyt vain ole muuta sanaa – runollinen heidän suhteensa oli.

Mikään yllätyshän se ei ollut, että teksti on tajuttoman hyvin kirjoitettua ja soljuu eteenpäin kuin... voi p*rkele, eihän tässä edes keksi mitään hyviä kielikuvia tuon jumalaisen kerronnan jälkeen. Pattin sanoituksia vuosia kuunnelleena oli hauskaa huomata miten hyvin kirjoitustyyli mukailee hänen biisiensä ja runojensa kieltä. Eteeristä, kaunista, runollista, joskus rujoa, tykyttävää. Ihanaa. Luin kirjan päivässä ahmaisemalla eikä jäänyt ähkyä. Tahtoisin lisää.

Ehdotus, tai oikeastaan vaatimus tätä kirjaa lukiessa on kuunnella samalla Horses-albumia repeatilla.

"Olimme kuvitelmissamme vapaustaistelijoita, joiden tehtävänä oli säilyttää, suojella ja viedä eteenpäin rock'n'rollin vallankumouksellista henkeä. Pelkomme oli, että meitä ravinnut musiikinlaji oli henkisesti näivettymässä. Pelkäsimme, että se menettäisi merkityksensä, että lihavat kourat kahmaisisivat sen omakseen, että se jäisi räpiköimään mahtailun, rahanteon ja mauttoman teknisen mutkikkuuden mutiin. Mielessämme oli kuva, jossa Paul Revere ratsasti Amerikan yössä ja vetosi kansalaisiin, vaati heitä havahtumaan ja tarttumaan aseisiin – oman sukupolvemme aseisiin, sähkökitaraan ja mikrofoniin."



Jesus died for somebody's sins but not mine
Meltin' in a pot of thieves
Wild card up my sleeve
Thick heart of stone
My sins my own
They belong to me, me 


- Alotreiv

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Resessiivinen geeni viidennessä kromosomissa

Jeffrey Eugenides - Middlesex

2002
773 s.


Kävin pitkästä aikaa Suomalaisessa Kirjakaupassa ja silmiini sattui mukava tarjous: 3 pokkaria 12 eurolla. Pokkaripinosta sai hakemalla hakea mitään mielenkiintoista, mutta lopulta löysin kaksi helmeä: Joskus teininä lukemani Jonas Gardellin kirjan Kummajainen astuu kehiin, sekä kirjan josta olin aiemmin jotain kuullut mutta johon en ollut vielä tutustunut: Jeffrey Eugenideksen Middlesexin. (Yksi pokkari jäi tarjouksesta vielä puuttumaan, mutta onneksi mukanani ollut serkkuni tarjoutui ottamaan itselleen yhden)

Siispä. Middlesex. Heti kun tiesin, mitä kirja käsittelee, tiesin myös että minun olisi luettava se. Kirja näytti kädessäni paksulta ja vaikealta. Sitä se ei kuitenkaan ollut, sillä luin sen hurauksessa ja nautin joka hetkestä. Takakannessa on ote Helsingin Sanomien arvostelusta, jossa sanotaan että Middlesex on ”ihmeellisten ihmiskohtaloiden, naurun ja tragedian runsaudensarvi.” Voisiko sitä paremmin sanoa?

Luulisi, että koska kirjan päähenkilönä on hermafrodiitti, tai korrektimmin ilmaistuna intersukupuolinen henkilö, kirjan nimi viittaisi jotenkin siihen. Lukiessani ajattelin pitkään että asia on juuri niin, kunnes päähenkilö perheineen muuttaa Middlesex-nimiseen kaupunginosaan. Tarinan rakenne on muutenkin jännä. Lähes 800 sivun pituus antaa kirjailijalle tilaa käsitellä aiheensa perinpohjaisesti, mutta jotenkin hän onnistuu siinä tekemättä tarinasta missään kohtaa tylsää. Päähenkilö, amerikankreikkalaisille vanhemmille syntynyt Calliope (tai Cal) syntyy vasta noin sivun 300 tienoilla. Sitä ennen kertoja-Cal kertoo tarinan isovanhempiensa matkasta Amerikkaan, heidän elämästään 20-luvun Detroitissa, lapsistaan, Calin vanhempien nuoruudesta ja rakastumisesta, siitä kuinka yksi pikku geeni voi matkata halki sukupolvien...

Toisinaan Calin kertojaääni on runollinen, toisinaan raadollinen. Tarinan aikana tuntuu kuin hänestä saisi melkeinpä ystävän, ja välillä hän osoittaakin sanansa suoraan lukijalle. Huolimatta kirjan pituudesta ja perinpohjaisuudesta, tarinan ollessa ohi tuntui kuin vielä paljon olisi jäänyt kuulematta ja jotain olisi jäänyt kesken... Tuntui jopa että menetin jotain tärkeää. Palautetta kirjailijalle: Ei saa kirjoittaa näin riipivän hyvää tarinaa ja sitten yhtäkkiä lopettaa se, ihan kuin kaikki tarvittava olisi jo sanottu!

Rakastuin täydellisesti moniin kirjan hahmoihin, ja asiaa auttoi huomattavasti se, että hyvänä ihmistuntijana päähenkilö tutustuttaa lukijan heihin niin hyvin. Erityisesti Calin isovanhemmat jäivät mieleeni kaikessa kiehtovuudessaan. Maahanmuuttajapariskunta uudessa maassa. Suuri salaisuus, joka tosin paljastuu lukijalle jo kirjan alussa ja joka on osallinen Calin sukupuoliseen erikoisuuteen. Isoisän salakapakka, isoäidin työskentely karismaattisessa kultissa, johon hän itse pitää objektiivisen näkökannan.

Middlesex ei kuitenkaan ole vain sukukertomus. Loppujen lopuksi se on kertomus Calista, ja sukutarina on vain keino pureutua syvälle Calin sisimpään. Cal on läsnä jokaisessa kirjan lauseessa, sanassa, tavussa ja kirjaimessa. Vaikka kirja on täynnä tunteikkaita hetkiä, kaikkein koskettavimmat kohdat löytyvät loppupuolelta, kun mukaan on vedetty lääketiede, ihmisten julmuus ja Calin matka sisimpäänsä. Traagisimmatkin kohdat hän kuitenkin kertoo lukijalle kevyesti, kuin menneet olisivat menneitä.

Hyvä kirja. Loistava kirja. Lukekaa tämä kirja.

En ollut milloinkaan nähnyt niin suurta sanakirjaa. New Yorkin kaupunginkirjaston Webster suhtautui muihin näkemiini sanakirjoihin niin kuin Empire State Building suhtautuu tavallisiin taloihin. Se oli ikivanha, keskiaikaisen näköinen rohjake, sidottu nahkakansiin, jotka toivat mieleen haukkametsästäjän hansikkaat. Sivut olivat kultareunaiset niin kuin Raamatussa.



Pläräsin sivuja aakkosjärjestyksessä cantabilesta erotomaniaan, fandangosta formaldehydiin, hypertoniasta hypotermiaan, ja kas, siinä se olikin:

hypospadia Lat. Kreikasta hypo + ilm. spadon, eunukki, sanasta span, repiä, nyppiä, vetää, kiskoa. - Peniksen kehityshäiriö, jonka tuloksena virtsaputken pää avautuu peniksen alapinnalle. Ks. synonyymeja kohdasta EUNUKKI.

Tein työtä käskettyä ja luin:

eunukki – 1. Kastroitu mies; etenkin sellainen, jollaisia monissa itämaisissa hoveissa aikoinaan käytettiin haaremin vartijoina ja virkamiehinä. 2. Mies, jonka kivekset ovat jääneet kehittymättä. Katso synonyymeja kohdasta HERMAFRODIITTI.

Seurasin annettua johtolankaa ja pääsin lopulta kohtaan:


hermafrodiitti – 1. Ihminen, jolla on sekä miehen että naisen sukupuolielimet ja myös monia muita kummankin sukupuolen sekundäärisiä tunnuspiirteitä. 2. Mikä tahansa, mikä koostuu ristiriitaisista ja toisiaan vastaan sotivista ainesosista. Katso synonyymeja kohdasta HIRVIÖ.

- Alotreiv

tiistai 19. helmikuuta 2013

Ei mikään tavallinen palomies

Vanha kirja, vielä vanhempi kirjanmerkki

Ray Bradbury - Fahrenheit 451


Ballantine Books
1995
165 s.

Fahrenheit 451 on istunut tuolla kirjahyllyssä siitä saakka kun tähän muutimme suunnilleen kolmisen vuotta sitten. Se oli niitä niin sanottuja "isännän kirjoja", ja lokeroitui aivoissani luokkaan "ei voi olla hyvä". Mulla on ollut pienestä (siis teinistä, siitä kun ajatteleva elämäni alkoi) pitäen aika karsas asenne klassikoita kohtaan, ja no, Fahrenheit 451 nyt on ainakin sellainen. Kansikaan ei ollut kummoinen - aluksi. Lähdin aika epäileväisin mielin lukemaan tätä kirjaa, saatuani ensin kimmokkeen tilattuani Ray Bradburyn novellikokoelman "We'll Always Have Paris". Kokemus osoittautuikin huomattavasti suuremmaksi kuin olin osannut odottaakaan.

Kirja kertoo Guy Montagista, palomiehestä, jonka työnkuvaan kuuluu palojen sytyttäminen, eikä suinkaan niiden sammuttaminen. Montag elää maailmassa, jossa kirjat on tarkoitettu poltettaviksi ja hän on yksi niistä, jotka tämän tehtävän hoitaa. Montagin elämä muuttuu, kun hän tapaa seitsemäntoistavuotiaan tytön, joka ravistaa hänet irti totutuista rutiineista ja kysyy kysymyksiä, joita kukaan ei ole koskaan hänelle esittänyt. 1950-luvulla kirjoitettu kirja kuvaa huolestuttavan hyvin tulevaisuutta. Oikein selkäpiitä karmii, kun lukee kuinka nuoret tappavat toisiaan tai itsensä muun tekemisen puutteessa. Tieto tarjoillaan kapseleina, pienen pieneen kokoon tiivistettynä, niin ettei itse tarvitse ajatella. Kirjassa palojohtaja kertoo, kuinka kirjat katosivat, ja joitakin hänen mainitsemiaan askeleita on jo otettu.

Fahrenheit 451 on kirja, joka toden teolla pistää ajattelemaan. Jouduin miettimään tätäkin kirjoitusta pitkään, ennen kuin sain mitään paperille, ja nyt vieläkin tuntuu ettei tässä ole kaikki. Harvemmin törmää kirjaan, joka oikeasti ja todella saa aivot näin rullalle.

"Next thing they were up in musty blackness swinging silver hatches at doors that were, after all, unlocked, tumbling through like boys all rollick and shout. "Hey!" A fountain of books sprang down upon Montag as he climbed shuddering up the sheer stairwell. How inconvenient! Always before it had been like snuffing a candle. The police went in first and adhesive-taped the victim's mouth and bandaged him off into their glittering beetle cars, so when you arrived you found an empty house. You weren't hurting anyone, you were hurting only
things! And since things really couldn't be hurt, since things felt nothing, and things don't scream or whimper, as this woman might begin to scream and cry out, there was nothing to tease your conscience later. You were simply cleaning up. Janitorial work, essentially. Everything to its proper place. Quick with the kerosene! Who's got a match!"

-Notko

torstai 14. helmikuuta 2013

Taistelukertomus, selviytymistarina


Psyko-fyysis-sosiaalinen Maihinnousu.

RIIKKA ALA-HARJA - MAIHINNOUSU

LIKE 

2012  

209 s. 

 

Nappasinpa Bestseller-hyllystä mukaan kivannäköisen Finlandia-ehdokkaan – ihan oikeesti vaan kannen materiaalin ja kuuluisuuden takia. Vaikka paljon on Maihinnoususta puhuttu, ei mulla oikeen ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Syövereihinsähän se mut kuitenkin kiskasi heti ensimmäisestä lauseesta alkaen!

Maihinnousu on kertomus siitä, mitä ihmisen mielessä tapahtuu kun oma elämä yhtäkkiä romuttuu. Julie on 41-vuotias ranskalaisnainen, joka työskentelee turistien maihinnousuoppaana Normandian rannoilla. Julien elämä muuttuu hetkessä, kun mies pettää ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Yllätyin positiivisesti kerronnan intensiivisyydestä ja vahvasta toteavasta tyylistä. En ollenkaan odottanut tajunnanvirtamaista, mutta silti suoraviivaista ja selkeää tekstiä. Ala-Harja kuvaa elävästi sitä, miten ihmisen ajatus kulkee (tai ei kulje) kriisin hetkellä, kuinka jokainen teko ja sana kietoutuu vastoinkäymisen ympärille, miten pienimmästäkin asiasta tulee epätoivoinen olo. Ajatuksenvirrasta nousee valtava voima ja vimma, viha ja pelko. Jotenkin osasin samaistua tähän tunteeseen (tai ajatuksenjuoksuun) ja Julien käsinkosketeltaviin tuntemuksiin ja toimiin. Tykkäsin tosi paljon Ranskan historian sekoittumisesta ja liittämisestä (oletettuun) nykypäivään ja lapsen sairastumiseen. Vasta luettuani kirjan ja napsiessani kuvia kannesta, tajusin kansikuvan symboliikan sekä koko teoksen ulkoasullinen rakenteen merkityksen tarinalle. Kannesta kanteen kiinnostava ja mukaansatempaava paketti, hyvin kirjoitettu selviytymistarina.

”Miten sovitella sanoja kahdeksanvuotiaalle kun itse on koko ajan murskautumaisillaan?

Ilmoittaa: rakas lapseni, sinulla on syöpä, nyt on asia näin, kuolema on lähellä, aivan liki niin kuin vanhuksilla, sillä erolla että sinä, tyttäreni Emma, täytit juuri kahdeksan vuotta ja sait vanhemmiltasi syntymäpäivälahjaksi uuden polkupyörän ja kännykän. --

Me istuudumme tuoleille, Henri ja minä, ja minä kysyn Emmalta miten hän voi, ihan hyvin, Emma vastaa, en katso Henriä, katson Emmaa, kurkussa painaa, Henri kai olettaa että minä puhun, minulla on perheessä rohkean rooli.”


-Incognito


tiistai 12. helmikuuta 2013

Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun hetki.

Pahoittelen huonolaatuista kuvaa.

Michael Cunningham - Tunnit

 

Gummerrus
1998
235 s.
Alkuperäinen nimi The Hours

Tarkoitus oli alunperin lukea Tunnit erääseen lukupiiriin, mutta koko homma meni ikävästi mönkään kun onnistuin eksymään matkalla lukupiirikeskusteluun.

Tunnit on niin tiivisti kiinni Virginia Woolfin tuotannossa, ja etenkin Mrs. Dallowayssa, että tuntui vähän hölmöltä alkaa lukea sitä, kun Woolfilta en ole lukenut muuta kuin Orlandon. Tartuin kuitenkin toimeen ja pidin kirjasta niin paljon että aloin sitten seuraavaksi lukea sitä Mrs. Dallowayta.

Woolfin kirjoitustyyli oli kovin tajunnanvirtaisa, ja sitä on myös tämä Cunninghamin kunnianosoitus Woolfille. Itse en ollut aluksi ihan varma pidänkö tyylistä, mutta loppujen lopuksi sain kirjan aika nopeasti luettua ja välillä huomasin uppoavani sen syövereihin niin syvälle etten ollut kovinkaan tietoinen ympäristöstäni.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka elävät eri aikakausilla: 20-luvun Virginia Woolf itse, 40-luvun loppupuolen kotirouva Laura Brown sekä milleniumin taitteessa elävä Clarissa Vaughan. Henkilökohtaisesti pidin kovasti kolmen kertojan ratkaisusta enkä osannut päättää suosikkia näistä kolmesta hahmosta. Jokainen hahmo on todella aidon oloinen, jopa Virginia, jonka voisi kuvitella olleen hankala kirjoitettava. Toiset kaksi kun ovat kumminkin täysin fiktiivisiä (kaiketi?). Kirjailijan rakkaus Woolfiin välittyy tekstistä melkein itkettävän hyvin. Jokaisen hahmon tarina kestää vain yhden päivän, mikä sekin on kirjallisena ratkaisuna hankala, mutta loistavasti hoidettu. Tarinassa on jopa eräänlainen mullistava juonenkäänne lopussa, ja vaikkei se ollutkaan teet nenästä purskauttavan yllättävä, se onnistui silti sitomaan tarinan kauniisti ja haikeasti pakettiin.

Kaikesta katkerankauniista tajunnanvirrasta huolimatta kirja ei ole niin raskas kuin voisi luulla... Itselläni oli paikka paikoin jopa hauskaa sen seurassa. Joka tapauksessa se oli nopealukuinen ja tosi taitavasti rakennettu kokonaisuus. Ihana kirja. Pidin.

On mahdollista kuolla. Laura ajattelee yhtäkkiä kuinka hän – kuinka kukaan – voi tehdä sellaisen valinnan. Ajatus on hurja, pyörryttävä, hiukan ruumiiton – se ilmoittaa itsestään hänen päänsä sisässä, heikosti mutta selvästi piirtyen, kuin ääni joka rätisee kaukaiselta radioasemalta. Hän voisi päättää kuolevansa. Tuuma on abstrakti, kangastava, ei erityisen karmiva. Hotellihuoneissahan ihmiset sellaisia asioita tekevät. On mahdollista – ehkä jopa todennäköistä että joku on päättänyt päivänsä juuri täällä, tässä huoneessa, tässä vuoteessa. Joku sanoi: Nyt riittää, ei enää; joku katsoi viimeistä kertaa näitä valkoisia seiniä, tätä sileätä, valkoista kattoa. Hän tajuaa että menemällä hotelliin hän jättää oman elämänsä erityisseikat ja astuu neutraalille vyöhykkeelle, puhtaaseen valkeaan huoneeseen, jossa kuoleminen ei vaikuta niin kovin vieraalta.”

- Alotreiv

Ps. Vixen muuten kertoi että Virginia Woolfin kirjoja varastetaan kirjastoista merkillisen paljon. Hmm.