Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun hetki.

Pahoittelen huonolaatuista kuvaa.

Michael Cunningham - Tunnit

 

Gummerrus
1998
235 s.
Alkuperäinen nimi The Hours

Tarkoitus oli alunperin lukea Tunnit erääseen lukupiiriin, mutta koko homma meni ikävästi mönkään kun onnistuin eksymään matkalla lukupiirikeskusteluun.

Tunnit on niin tiivisti kiinni Virginia Woolfin tuotannossa, ja etenkin Mrs. Dallowayssa, että tuntui vähän hölmöltä alkaa lukea sitä, kun Woolfilta en ole lukenut muuta kuin Orlandon. Tartuin kuitenkin toimeen ja pidin kirjasta niin paljon että aloin sitten seuraavaksi lukea sitä Mrs. Dallowayta.

Woolfin kirjoitustyyli oli kovin tajunnanvirtaisa, ja sitä on myös tämä Cunninghamin kunnianosoitus Woolfille. Itse en ollut aluksi ihan varma pidänkö tyylistä, mutta loppujen lopuksi sain kirjan aika nopeasti luettua ja välillä huomasin uppoavani sen syövereihin niin syvälle etten ollut kovinkaan tietoinen ympäristöstäni.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka elävät eri aikakausilla: 20-luvun Virginia Woolf itse, 40-luvun loppupuolen kotirouva Laura Brown sekä milleniumin taitteessa elävä Clarissa Vaughan. Henkilökohtaisesti pidin kovasti kolmen kertojan ratkaisusta enkä osannut päättää suosikkia näistä kolmesta hahmosta. Jokainen hahmo on todella aidon oloinen, jopa Virginia, jonka voisi kuvitella olleen hankala kirjoitettava. Toiset kaksi kun ovat kumminkin täysin fiktiivisiä (kaiketi?). Kirjailijan rakkaus Woolfiin välittyy tekstistä melkein itkettävän hyvin. Jokaisen hahmon tarina kestää vain yhden päivän, mikä sekin on kirjallisena ratkaisuna hankala, mutta loistavasti hoidettu. Tarinassa on jopa eräänlainen mullistava juonenkäänne lopussa, ja vaikkei se ollutkaan teet nenästä purskauttavan yllättävä, se onnistui silti sitomaan tarinan kauniisti ja haikeasti pakettiin.

Kaikesta katkerankauniista tajunnanvirrasta huolimatta kirja ei ole niin raskas kuin voisi luulla... Itselläni oli paikka paikoin jopa hauskaa sen seurassa. Joka tapauksessa se oli nopealukuinen ja tosi taitavasti rakennettu kokonaisuus. Ihana kirja. Pidin.

”On mahdollista kuolla. Laura ajattelee yhtäkkiä kuinka hän – kuinka kukaan – voi tehdä sellaisen valinnan. Ajatus on hurja, pyörryttävä, hiukan ruumiiton – se ilmoittaa itsestään hänen päänsä sisässä, heikosti mutta selvästi piirtyen, kuin ääni joka rätisee kaukaiselta radioasemalta. Hän voisi päättää kuolevansa. Tuuma on abstrakti, kangastava, ei erityisen karmiva. Hotellihuoneissahan ihmiset sellaisia asioita tekevät. On mahdollista – ehkä jopa todennäköistä että joku on päättänyt päivänsä juuri täällä, tässä huoneessa, tässä vuoteessa. Joku sanoi: Nyt riittää, ei enää; joku katsoi viimeistä kertaa näitä valkoisia seiniä, tätä sileätä, valkoista kattoa. Hän tajuaa että menemällä hotelliin hän jättää oman elämänsä erityisseikat ja astuu neutraalille vyöhykkeelle, puhtaaseen valkeaan huoneeseen, jossa kuoleminen ei vaikuta niin kovin vieraalta.”

- Alotreiv

Ps. Vixen muuten kertoi että Virginia Woolfin kirjoja varastetaan kirjastoista merkillisen paljon. Hmm.