tiistai 19. helmikuuta 2013

Ei mikään tavallinen palomies

Vanha kirja, vielä vanhempi kirjanmerkki

Ray Bradbury - Fahrenheit 451


Ballantine Books
1995
165 s.

Fahrenheit 451 on istunut tuolla kirjahyllyssä siitä saakka kun tähän muutimme suunnilleen kolmisen vuotta sitten. Se oli niitä niin sanottuja "isännän kirjoja", ja lokeroitui aivoissani luokkaan "ei voi olla hyvä". Mulla on ollut pienestä (siis teinistä, siitä kun ajatteleva elämäni alkoi) pitäen aika karsas asenne klassikoita kohtaan, ja no, Fahrenheit 451 nyt on ainakin sellainen. Kansikaan ei ollut kummoinen - aluksi. Lähdin aika epäileväisin mielin lukemaan tätä kirjaa, saatuani ensin kimmokkeen tilattuani Ray Bradburyn novellikokoelman "We'll Always Have Paris". Kokemus osoittautuikin huomattavasti suuremmaksi kuin olin osannut odottaakaan.

Kirja kertoo Guy Montagista, palomiehestä, jonka työnkuvaan kuuluu palojen sytyttäminen, eikä suinkaan niiden sammuttaminen. Montag elää maailmassa, jossa kirjat on tarkoitettu poltettaviksi ja hän on yksi niistä, jotka tämän tehtävän hoitaa. Montagin elämä muuttuu, kun hän tapaa seitsemäntoistavuotiaan tytön, joka ravistaa hänet irti totutuista rutiineista ja kysyy kysymyksiä, joita kukaan ei ole koskaan hänelle esittänyt. 1950-luvulla kirjoitettu kirja kuvaa huolestuttavan hyvin tulevaisuutta. Oikein selkäpiitä karmii, kun lukee kuinka nuoret tappavat toisiaan tai itsensä muun tekemisen puutteessa. Tieto tarjoillaan kapseleina, pienen pieneen kokoon tiivistettynä, niin ettei itse tarvitse ajatella. Kirjassa palojohtaja kertoo, kuinka kirjat katosivat, ja joitakin hänen mainitsemiaan askeleita on jo otettu.

Fahrenheit 451 on kirja, joka toden teolla pistää ajattelemaan. Jouduin miettimään tätäkin kirjoitusta pitkään, ennen kuin sain mitään paperille, ja nyt vieläkin tuntuu ettei tässä ole kaikki. Harvemmin törmää kirjaan, joka oikeasti ja todella saa aivot näin rullalle.

"Next thing they were up in musty blackness swinging silver hatches at doors that were, after all, unlocked, tumbling through like boys all rollick and shout. "Hey!" A fountain of books sprang down upon Montag as he climbed shuddering up the sheer stairwell. How inconvenient! Always before it had been like snuffing a candle. The police went in first and adhesive-taped the victim's mouth and bandaged him off into their glittering beetle cars, so when you arrived you found an empty house. You weren't hurting anyone, you were hurting only
things! And since things really couldn't be hurt, since things felt nothing, and things don't scream or whimper, as this woman might begin to scream and cry out, there was nothing to tease your conscience later. You were simply cleaning up. Janitorial work, essentially. Everything to its proper place. Quick with the kerosene! Who's got a match!"

-Notko

torstai 14. helmikuuta 2013

Taistelukertomus, selviytymistarina


Psyko-fyysis-sosiaalinen Maihinnousu.

RIIKKA ALA-HARJA - MAIHINNOUSU

LIKE 

2012  

209 s. 

 

Nappasinpa Bestseller-hyllystä mukaan kivannäköisen Finlandia-ehdokkaan – ihan oikeesti vaan kannen materiaalin ja kuuluisuuden takia. Vaikka paljon on Maihinnoususta puhuttu, ei mulla oikeen ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Syövereihinsähän se mut kuitenkin kiskasi heti ensimmäisestä lauseesta alkaen!

Maihinnousu on kertomus siitä, mitä ihmisen mielessä tapahtuu kun oma elämä yhtäkkiä romuttuu. Julie on 41-vuotias ranskalaisnainen, joka työskentelee turistien maihinnousuoppaana Normandian rannoilla. Julien elämä muuttuu hetkessä, kun mies pettää ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Yllätyin positiivisesti kerronnan intensiivisyydestä ja vahvasta toteavasta tyylistä. En ollenkaan odottanut tajunnanvirtamaista, mutta silti suoraviivaista ja selkeää tekstiä. Ala-Harja kuvaa elävästi sitä, miten ihmisen ajatus kulkee (tai ei kulje) kriisin hetkellä, kuinka jokainen teko ja sana kietoutuu vastoinkäymisen ympärille, miten pienimmästäkin asiasta tulee epätoivoinen olo. Ajatuksenvirrasta nousee valtava voima ja vimma, viha ja pelko. Jotenkin osasin samaistua tähän tunteeseen (tai ajatuksenjuoksuun) ja Julien käsinkosketeltaviin tuntemuksiin ja toimiin. Tykkäsin tosi paljon Ranskan historian sekoittumisesta ja liittämisestä (oletettuun) nykypäivään ja lapsen sairastumiseen. Vasta luettuani kirjan ja napsiessani kuvia kannesta, tajusin kansikuvan symboliikan sekä koko teoksen ulkoasullinen rakenteen merkityksen tarinalle. Kannesta kanteen kiinnostava ja mukaansatempaava paketti, hyvin kirjoitettu selviytymistarina.

”Miten sovitella sanoja kahdeksanvuotiaalle kun itse on koko ajan murskautumaisillaan?

Ilmoittaa: rakas lapseni, sinulla on syöpä, nyt on asia näin, kuolema on lähellä, aivan liki niin kuin vanhuksilla, sillä erolla että sinä, tyttäreni Emma, täytit juuri kahdeksan vuotta ja sait vanhemmiltasi syntymäpäivälahjaksi uuden polkupyörän ja kännykän. --

Me istuudumme tuoleille, Henri ja minä, ja minä kysyn Emmalta miten hän voi, ihan hyvin, Emma vastaa, en katso Henriä, katson Emmaa, kurkussa painaa, Henri kai olettaa että minä puhun, minulla on perheessä rohkean rooli.”


-Incognito


tiistai 12. helmikuuta 2013

Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun hetki.

Pahoittelen huonolaatuista kuvaa.

Michael Cunningham - Tunnit

 

Gummerrus
1998
235 s.
Alkuperäinen nimi The Hours

Tarkoitus oli alunperin lukea Tunnit erääseen lukupiiriin, mutta koko homma meni ikävästi mönkään kun onnistuin eksymään matkalla lukupiirikeskusteluun.

Tunnit on niin tiivisti kiinni Virginia Woolfin tuotannossa, ja etenkin Mrs. Dallowayssa, että tuntui vähän hölmöltä alkaa lukea sitä, kun Woolfilta en ole lukenut muuta kuin Orlandon. Tartuin kuitenkin toimeen ja pidin kirjasta niin paljon että aloin sitten seuraavaksi lukea sitä Mrs. Dallowayta.

Woolfin kirjoitustyyli oli kovin tajunnanvirtaisa, ja sitä on myös tämä Cunninghamin kunnianosoitus Woolfille. Itse en ollut aluksi ihan varma pidänkö tyylistä, mutta loppujen lopuksi sain kirjan aika nopeasti luettua ja välillä huomasin uppoavani sen syövereihin niin syvälle etten ollut kovinkaan tietoinen ympäristöstäni.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka elävät eri aikakausilla: 20-luvun Virginia Woolf itse, 40-luvun loppupuolen kotirouva Laura Brown sekä milleniumin taitteessa elävä Clarissa Vaughan. Henkilökohtaisesti pidin kovasti kolmen kertojan ratkaisusta enkä osannut päättää suosikkia näistä kolmesta hahmosta. Jokainen hahmo on todella aidon oloinen, jopa Virginia, jonka voisi kuvitella olleen hankala kirjoitettava. Toiset kaksi kun ovat kumminkin täysin fiktiivisiä (kaiketi?). Kirjailijan rakkaus Woolfiin välittyy tekstistä melkein itkettävän hyvin. Jokaisen hahmon tarina kestää vain yhden päivän, mikä sekin on kirjallisena ratkaisuna hankala, mutta loistavasti hoidettu. Tarinassa on jopa eräänlainen mullistava juonenkäänne lopussa, ja vaikkei se ollutkaan teet nenästä purskauttavan yllättävä, se onnistui silti sitomaan tarinan kauniisti ja haikeasti pakettiin.

Kaikesta katkerankauniista tajunnanvirrasta huolimatta kirja ei ole niin raskas kuin voisi luulla... Itselläni oli paikka paikoin jopa hauskaa sen seurassa. Joka tapauksessa se oli nopealukuinen ja tosi taitavasti rakennettu kokonaisuus. Ihana kirja. Pidin.

On mahdollista kuolla. Laura ajattelee yhtäkkiä kuinka hän – kuinka kukaan – voi tehdä sellaisen valinnan. Ajatus on hurja, pyörryttävä, hiukan ruumiiton – se ilmoittaa itsestään hänen päänsä sisässä, heikosti mutta selvästi piirtyen, kuin ääni joka rätisee kaukaiselta radioasemalta. Hän voisi päättää kuolevansa. Tuuma on abstrakti, kangastava, ei erityisen karmiva. Hotellihuoneissahan ihmiset sellaisia asioita tekevät. On mahdollista – ehkä jopa todennäköistä että joku on päättänyt päivänsä juuri täällä, tässä huoneessa, tässä vuoteessa. Joku sanoi: Nyt riittää, ei enää; joku katsoi viimeistä kertaa näitä valkoisia seiniä, tätä sileätä, valkoista kattoa. Hän tajuaa että menemällä hotelliin hän jättää oman elämänsä erityisseikat ja astuu neutraalille vyöhykkeelle, puhtaaseen valkeaan huoneeseen, jossa kuoleminen ei vaikuta niin kovin vieraalta.”

- Alotreiv

Ps. Vixen muuten kertoi että Virginia Woolfin kirjoja varastetaan kirjastoista merkillisen paljon. Hmm. 

[Tähän tulee joku nokkela otsikko]

[Kuva kirjasta, vasen reuna]
Tekstiä tähän, esim. Kirjailijan Nimi - Kirjan Nimi

Bibliografiset tiedot tähän, esim.
Kustantaja
Julkaisuvuosi
Sivumäärä
Muuta vastaavaa, voidaan yhdessä sopia siitä, mitkä tiedot tähän laitetaan. :P

Tästä voisi sitten alkaa itse blogipostaus, eli omat lukukokemukset, miksi tartuit tähän kirjaan, millaisia tuntemuksia se sinussa herätti, oliko hyvä/huono, sellaista kaikkea. Tätä voikin sitten jatkua niin pitkästi kuin vain haluat, tähän voi laittaa kaikkea liirumlaarumia jännistä jutuista joita sattui tämän kirjan kanssa. (Esim. Olin mummon hautajaisissa ja siellä oli niin tylsää, että piti ihan kirja ottaa esiin ja no kun tämä nyt oli kesken niin tämähän minulla oli mukana, joten sitä sitten siinä kirkonpenkissä lueskelin mutta sitten mummon arkusta rupesi kuulumaan narinaa ja yhtäkkiä kansi paukahti auki ja ka, sieltähän se mummo jo ryömikin, käveli suoraan luokse ja läimäisi kirjan käsistäni niin kuin kurittomalta lapselta ja hetken siinä jotain mäkätettyään painui suoraan takaisin arkkuunsa, mulkaisi vielä pappia ja tokaisi että "seiso suorassa!" ja paiskasi sitten arkun kannen kiinni. Että sellaista.) Teksti asettuu näköjään aika kivasti tuon kuvan ympärille. Ajateltiin ainakin nyt J:n kanssa, että kuvan olisi hyvä olla itse otettu, mutta jos ei pysty/kykene/jaksa/viitsi, niin kaipa siihen jonkun muunkin voi laittaa. :3 Jokainen on vastuussa sitten omista kuvistaan!

Ja tekstin loppuun tulisi sitten nimimerkki tai joku lyhenne siitä, tähän malliin!

-Notko

P.S. Poistan tämän postauksen jahka kaikille on selvää millainen rakenne postauksiin tulee. :) Sen ei siis tarvitse olla tällainen, tämä on vain ehdotus ja täysin keskustelulle avoin!

perjantai 8. helmikuuta 2013

Aloitus!

Tässä on uusi hieno alku. Me olemme toistaiseksi vielä neljä kirjastoalan opiskelijaa, joille lukeminen on lähellä sydäntä. Halusimme tehdä yhdessä jotain, joka pitäisi meidät kosketuksissa toisiimme vielä opintojen päättymisen jälkeenkin, ja niinpä esittelemme nyt Kirjastan-blogin. Ulkoasu ja muoto hakee vielä itseään, mutta eiköhän tästä lähdetä vielä nousuun!

- Notko