Jesus died for somebodys sins but not mine

Patti Smith – Ihan kakaroita

WSOY

2010

383 s.
Alkuperäinen nimi Just Kids

Patti Smith (joka muuten tulee Suomeen keikalle ensi kuussa – ei, ei toivoakaan. Liian kalliit liput) on ollut jo monta vuotta yksi suosikkiartistejani. Ei suosikein, mutta ehkä minuun kaikkein vahvimmin vaikuttanut muusikko. Siispä oli kiva ylläri saada lahjaksi rokkarin vuonna 2010 ilmestyneet muistelmat.

Kirjassa Patti kertoo elämänsä käänteistä, alkaen omasta syntymästään ja lopettaen elämänkumppaninsa ja parhaan ystävänsä Robert Mapplethorpen kuolemaan vuonna 1989. Jokainen vaihe on mielenkiintoinen ja samanlaisella intohimolla kirjoitettu, mutta kaikkein eniten odotin vaihetta jossa Patti aloitti musiikintekemisen. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin vain osa surumielisen kaunista kokonaisuutta eikä erottunut joukosta kovinkaan paljon. Pääpaino Pattin elämänvaiheissa on yleisesti taide: Niin hänen omansa kuin Robertin, niin musiikki, runous, piirrokset kuin valokuvauskin. Patti pudottelee aikansa kulttuurivaikuttajien nimiä kuin leivänmurusia joita seurata: Jim Morrison, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Andy Warhol, Anne Waldman... Joskus nimiä on liikaakin, ja itselleni aiemmin tuntemattomat ihmiset jäivät vähän etäisiksi, enkä aina muistanut kuka ystävä oli kuka. Tuntuu kuitenkin tajuttomalta miten tutuksi 60-70 -lukujen vaihteen New York (ja vähän Pariisikin) tulevat Pattin matkassa. Minulla on ikävä taipumus jäädä kirjojen maailmaan kiinni niin etten haluaisi päästää irti ja palata arkeen, ja siksi päädynkin usein lukemaan saman kirjan toistamiseen heti peräjälkeen. Samoin taitaa käydä nytkin: Tuntuu kuin itsekin harhailisin New Yorkin katuja nälissäni ja majoittuisin halpaan hotelliin, jossa yrittäisin maksaa runoillani.

Moni juttu, joita en ehkä ollut edes osannut ihmetellä itsekseni, selkeni: Tiesin että Pattilla oli jonkinlainen pakkomielle Etiopiaan ja Abessiniaan, mutta kirjasta selvisi miksi. Tiesin, että hän oli saanut lapsen nuorena, mutta en sitä mitä lapselle oli käynyt. Ehkä tärkeimpänä tiesin että hänellä oli ollut suhde valokuvaaja Mapplethorpen kanssa, mutta en sitä miten erikoislaatuinen ja – sori, ei sille nyt vain ole muuta sanaa – runollinen heidän suhteensa oli.

Mikään yllätyshän se ei ollut, että teksti on tajuttoman hyvin kirjoitettua ja soljuu eteenpäin kuin... voi p*rkele, eihän tässä edes keksi mitään hyviä kielikuvia tuon jumalaisen kerronnan jälkeen. Pattin sanoituksia vuosia kuunnelleena oli hauskaa huomata miten hyvin kirjoitustyyli mukailee hänen biisiensä ja runojensa kieltä. Eteeristä, kaunista, runollista, joskus rujoa, tykyttävää. Ihanaa. Luin kirjan päivässä ahmaisemalla eikä jäänyt ähkyä. Tahtoisin lisää.

Ehdotus, tai oikeastaan vaatimus tätä kirjaa lukiessa on kuunnella samalla Horses-albumia repeatilla.

"Olimme kuvitelmissamme vapaustaistelijoita, joiden tehtävänä oli säilyttää, suojella ja viedä eteenpäin rock'n'rollin vallankumouksellista henkeä. Pelkomme oli, että meitä ravinnut musiikinlaji oli henkisesti näivettymässä. Pelkäsimme, että se menettäisi merkityksensä, että lihavat kourat kahmaisisivat sen omakseen, että se jäisi räpiköimään mahtailun, rahanteon ja mauttoman teknisen mutkikkuuden mutiin. Mielessämme oli kuva, jossa Paul Revere ratsasti Amerikan yössä ja vetosi kansalaisiin, vaati heitä havahtumaan ja tarttumaan aseisiin – oman sukupolvemme aseisiin, sähkökitaraan ja mikrofoniin."

Jesus died for somebody's sins but not mine
Meltin' in a pot of thieves
Wild card up my sleeve
Thick heart of stone
My sins my own
They belong to me, me 

- Alotreiv